Satavuotiaan sylissä

Ihan ensiksi tärkeää sanottavaa. En tällä jutulla tarkoita olla oikeasti kriittinen lukudiplomin suhteen. Se on oikein hyvä nykymuodossaan. Ei sen tarkoitus olekaan sisältää kaikkia kirjallisuuden alalajeja, taitaisi olla mahdotontakin. Tämä teksti on siis vain minun joutavan ihmisen höpöhöpöjutustelua. Olen tässä nimittäin ihmetellyt yhtä asiaa. En vain oikein tiedä miten ottaa se puheeksi. Nimittäin kun, siis kun, kun tämän haasteen nimihän on Aikuisten lukudiplomi. Niin ... siis tiedäthän, kun lapsille joskus sanotaan, että "nämä ovat aikuisten asioita", tai joihinkin tietynlaisiin teksteihin suositellaan laitettavaksi varoitus "Vain aikuisille", niin eikö tästä Aikuisten lukudiplomista nyt puutu joku aihealue? Keittokirjatko? Joo, no puuttuvat nekin. Mutta jotain vain aikuisille suunnattua? Hyvä, oikea vastaus! Mutta en käyttäisi noin karkeaa nimitystä, kun en tarkoita kuitenkaan ns. aikuisviihdettä, mutta siihen suuntaan; puhun nyt eroottisesta kirjallisuudest...

Edellisessä jutussani kerroin kirjastojen Aikuisten lukudiplomista, ja päätöksestäni ryhtyä sitä tekemään. Valitsemani ensimmäisen kirjan kohdalla näytti tilanne pahalta. Kompuroin starttiviivalla ja pelkäsin sen romuttavan aikeeni diplomin suhteen. Olin kuvitellut Aura Koiviston Lahottajat -kirjan ihan toisenlaiseksi. Eteeni nousi kynnys; viitsinkö pakottaa itseni lukemaan. Toisaalta tiesin, että aivoille tekee hyvää saada uudenlaisia kokemuksia.  Ja nyt kun oikein ajattelen maailman nykyisiä tapahtumia, ja sitten zoomaan omaan nojatuoliini ja harmiini tämän kirjan kanssa, niin onhan se ihan karmivan iso ongelma, ja valtavan pelottava tilanne avata uudenlainen kirja. Aivan hurjaa riskinottoa. No joo. Aika pian kuitenkin otin tuon Koiviston kirjan käteeni, ja käänsin sivut ensimmäisen kappaleen kohdalle ja aloin lukea. Oooh, olikin tekstiä, jonka tyylistä tykkäsin. Innostuin heti ensimmäisillä sivuilla. Olin siis tallannut edessäni olleen kynnyksen maanrakoon. Aura Koivisto irva...

Otsikosta voisi saada sen käsityksen, että olen palkittu lukija. HO HOO HO HO ja HEH HEH ja vielä HAH HAH HAH!  Olen suurella kunnioituksella seurannut blogeissa Helmet -haasteeseen osallistujien hurjaa lukemismäärää ja luetun monipuolisuutta. Minä en ikinä pystyisi siihen, että pitäisi valita jotain luettavaa jonkun muun määrittelemien kriteerien perusteella. Joku tässä kuitenkin kaihertaa sisimpääni. Lukemistoni on kaventunut viime vuosien aikana huolestuttavasti; luen vain tuttuja, turvallisia ja lempeitä dekkareita. Mielenkiintoisia ja yllätyksellisiäkin ovat kyllä. Ennenkaikkea mukavaa viihdettä. Sopii elämäni periaatteisiin; nauti ja tee vain itselle mieluisia asioita. Toistan, joku tässä kuitenkin kaihertaa sisimpääni. Jo vuosia vuosia sitten löysin jostain äidinkielenopettajien laatiman listan kirjoista, jotka kaikkien olisi hyvä lukea ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi. Printtasin listan itselleni. Piste. Ja vielä kerran, joku tässä kuitenkin edelleen kaihertaa sisimpääni....

Aloitan kohta tekemään tätä palapeliä. Siinä on vain 500 palaa. Luulen siinä silti jokusen päivän vierähtävän ennenkuin nuo perhoset ovat kasassa. Oikeastaan tulin vain kertomaan, että Areenasta nyt löytyvä Lintulautalive on hauska, koska lintulaudalle on rakennettu olohuone -lavasteet. Jättiläissinitiainen lennähtää nojatuolin selkänojalle ja hypähtää siitä sohvalle nokkimaan siemeniä sen pehmusteiden välistä. Kuvittelepa miltä sitten orava näyttää miniolohuoneessa. Moni lintu myös katsoo arvioiden seinällä olevaa lintuaiheista taulua. Pöydällä lienee aina parhaimmat herkut; se tyhjeni eilen aamulla nopeasti. Parin aamun kokemuksella voin kertoa, että aamun ensimmäiset vieraat ovat mustarastas ja orava. Vielä kirja-asiaa. Kuinkahan monta lahjakasta ruotsalaista naisdekkaristia oikein on olemassa? Olin kirjakaupassa ostamassa Marianne Cedervallin uusinta teosta. Myyjä esitteli Carin  Hjulströmin kirjan. Hän arveli, että saatan tykätä siitä, jos kerran mielelläni luen Cedervallia. ...

Löysin kirjakaupan alelaarista boksin, jonka sisällä oli kahdeksan suloista kaksipuoleista korttia kuorineen. Niissä oli neljä erilaista kuvaa "villikukista", kutakin kaksi kappaletta. Kukat olivat numeroidut. No sekös pisti minut sekaisin. Miksi niissä oli numerot, kun laatikossa ei ollut mitään listaa, jossa olisi kerrottu mikä kukka mikäkin numero on. Kääntelin boksia epätoivoisena ja melkein revin auki taitoskohdat löytääkseni noiden kasvien nimilistat. Mutta ei, ei ei! Kävin myös netissä noiden valmistajan Cavallini & Co:n sivuilla etsimässä selitystä, mutta ei sielläkään mitään. Sen sijaan löysin tiedon, että noista samoista kuvista on olemassa tuhannen palan palapeli. Kiinnostavaa! Mutta hei, ei oikeasti saa kiusata ihmisiä tuolla lailla numeroimalla kukkien kuvia ilman selityksiä. Ei saa! Nuo ovat kuitenkin postikortteja, jotka lähetän muille ihmisille onnitteluviesteinä enkä minään kasviopin kokeina tai tietokilpailukysymyksinä.  Niin ja vielä muutakin. Korttien ...

Tammikuu on talven kolmesta kuukaudesta keskimmäinen. Tammikuu on myös kolmesta talviunikuukaudesta viimeinen. TOUHU T ovat siis vielä rauhallisia ja hiljaisia. Lepokuukautenakin kaipaan värejä. Niitä nyt ei tuolla ulkona juurikaan ole. Minullehan valkoinen, harmaa ja beige eivät ole värejä, niinkuin olen aiemminkin todennut. Ne ovat puutostiloja; niistä puuttuvat värit.  Touhu sin nyt sen verran, että selasin vanhoja valokuvia löytääkseni sieltä virkistävän värikimaran. Tämän villatakin ostin kauan kauan sitten Isafjördurista. Silloin eräällä Islannin risteilyllä laiva pysähtyi siellä. Se oli aikaa, jolloin en tiennyt vielä Satu Rämöstä enkä kirjoistaan. Rämö ei ollut vielä edes kirjoittanut Hildur-sarjaansa. Löysin tuon villatakin pienestä villalankapuodista, jonka omistajarouva oli sen itse neulonut. Pidän tuota vaatetta niin suuressa arvossa, että tekisi mieli laittaa se vitriiniin ja olla käyttämättä, jottei vain mene pilalle. Villatakki on kyllä ihan normaalin muotoinen, kuva...