Mä vuorelle käyn, sulosoinnut kuulen ... ...

Oletko nähnyt Sound of Music -elokuvan tai musikaalin. Siinä itävaltalaisen perheen lapset kotiopettajattarensa kanssa lauleskelevat otsikon kappaletta vuorilla kirmaillessaan.

Nyt on koittanut se hetki, kun taivallamme vuorelle. Eikös se sovi hyvin tähän pyhäpäivään. Ihan ensimmäiseksi katse jalkoihin; onhan Sinulla kumisaappaat tai muut hyväpohjaiset jalkineet. Sitten; kun olen vieraideni kanssa lähtenyt vuorelle, komennan heitä jokaista ottamaan sopivan mittaisen vaelluskepin, joita on portin viereisen tammen runkoa vasten. Itsekin tietysti käytän keppiä aina vuorella käydessäni. Polku vuorelle on parista kohtaa aika jyrkkä, jolloin kepin tuki on tarpeen sekä ylösnoustessa että alaslaskeutuessa kaikenikäisille ja -kuntoisille.

Polku kohti vuorta alkaa puron ylittämisellä.

Sen jälkeen polku kaartaa vasemmalle. Lyhin reitti olisi suoraan eteenpäin, mutta siellä vastaan tulee pystysuora kallio, josta ei edes peurat kiipeä. Siksipä polku kiertelee Leikkipuiston läpi pikkuhiljaa korkeutta ottaen. 

Kun vaellamme polkua pitkin, puronuoma pusikkoineen on vasemmalla puolella ja oikealla puolella on kohta Huldan aukio. Polku kaartaa vähän oikealle ja nousee mäkea ylös. Kohta oikealla puolella on Puolimatkan krouvi. Polku kääntyy taas oikealle ja vasemmalla puolella on kelo-oksista rakennettu aita. Seuraava mutka onkin vasemmalle ja nyt on nousun pahin paikka. Ensin on muutaman metrin paksumpaa maata rinteessä ja siitä pääsee parhaiten etenemällä sivuttain. Mutta sitten alkaa jäkäläinen rinne. Sekä kostealla että kuivalla säällä jäkälä saattaa luistaa kengän alta, joten on edettävä varovasti. 

Sitten lähestymmekin jo metsämme korkeimpia kohtia, jotka ovat hyvin jäkäläistä maastoa.

Täällä on myös vielä pystyssä olevia ja jo maassa makaavia kelopuita. Tämän osan metsästä säilytämme tällaisenä "aarniometsänä".

Pian olemmekin sitten jo huipulla. Sieltä avautuvat huikeat näkymät.

Oranssi huivi männyn oksassa on vuorenvalloitus-merkkini.

Olen sisustanut paikkaa parilla penkillä ja pikkupöydällä, joka toimii myös kirjahyllynä 🤭. 

Rauhallinen paikka vain istuskella ja ihastella tai esimerkiksi juoda kahvit. Huipulla on erityinen tunnelma, siellä tekee mieli viipyillä, ei haluaisi lähteä takaisin alas, ei vielä.

Blogini ensimmäisessä tekstissä puhuin uudesta aarteesta. Vieläkin päivittäin havahdun siihen, että todellakin, hyvänen aika, aarre; pikkuruinen söpö hirsitalo ja iso rinnepiha ja tämä metsä ja tämä vuori. Ja minä olen omin käsin raivannut polun vuorelle.

Nyt marraskuussa tuon huipun tilanne on se, että sieltä tuo huivimänty kovassa tuulessa on kaatunut. Se nojaa edelleen toisen männyn oksaan, mutta voi olla, että seuraavan myrskyn tullen se putoaa maahan. Nyt vain odottelen ja huippu on tilapäisesti suljettu.

Pitääkin tästä lähteä sään pitoon.