Pitämyspuu

Karin Berglundin kirjassa (Unelmien kotipuutarha, Otava 1996) on pieni teksti otsikolla "Pitämyspuu".

Sen johdantoteksti kuuluu näin:                 " Jo vanhat suomalaiset istuttivat onnea tuottavan puun, pitämys- eli elättipuun. Nykyisenä juurettomana aikana itse kukin tarvitsee taas oman puun, jota voi ajatella ja käydä tervehtimässä."

Minä jo vanha suomalainen olen istuttanut kaksi pitämyspuuta.

Kauan sitten pitämyspuuta pidettiin jumaluuden asuinsijana. Siinä asui myös haltijoita ja suojelusenkeleitä. Jopa esi-isien henget asustelivat pitämyspuun lehvästössä. Pitämyspuuhun suhtauduttiin niin pyhästi, että piti olla myös varapitämyspuu siltä varalta, jos se varsinainen kuolee. Väkeä kyllä rauhoiteltiin kertomalla, että kyllä ne esi-isien henget osaavat muuttaa tuollaisessa hätätilanteessa johonkin toiseen puuhun.

Jostakin muualta muistan lukeneeni, että pitämyspuun pitäisi olla itse istutettu. Vain siten siihen saa henkisen yhteyden, saa sen sidottua itseensä, saa sen haltuunsa ja hallintaansa. Valmiiksi pihalla olevan puun kanssa se ei niin hyvin onnistu.

Itse suhtaudun pitämyspuuhun arkisemmin. Se on vain niin söpö ja suloinen ajatus, että on tietty puu, jota erityisen hyvin varjelee ja hoitaa. Onneksi suhtaumiseni ei ole niin vakavaa ja pyhää kuin muinaisväellä, koska ....

                           🌿🌿🌿 🌿🌿🌿

Ensimmäisen pitämyspuuni istutin edelliseen pihaamme. Se oli punasaarni. Sen lehdet olivat niin kauniit, ja puu kasvoi hyvää vauhtia. Sen juurella kasvoi muutama sormustinkukka. Parin vuoden päästä tuli myrsky, Seija-myrsky. Se kaatoi pihaltamme noin kymmenen puuta. Yksi kaatuva mänty oli halkaissut pystysuunnassa koko pitämyspuu-saarneni rungon. Toinen puoli irtosi ja putosi maahan. Toinen puolikas säilyneine oksineen pysyi pystyssä. Runko oli korkeintaan ranteen paksuinen, joten männyn tai tuulen tähtäyskyky oli ollut kyllä aivan uskomaton. Melko murheellinen olin, päätin odottaa kevättä ja katsoa mitä puulle tapahtuu sitten. No, kevät tuli, ja saarni oli kuin mitään myrskyä ei olisi koskaan ollutkaan. Jäljellä oleviin oksiin se teki lehdet, ja näytti oikein hyvältä puulta. Paitsi, että toinen puoli rungosta puuttui, mikä kuvassa näkyy melko hyvin, aivankuin ohut halkaistu halko olisi nostettu pystyyn.

Toisen pitämyspuuni istutin Satavuotiaan pihalle kesällä 2023. Halusin itselleni tuohituomen. Olin kaupunkikävelyillä eräässä puistossa käynyt ihailemassa nuorehkoa tuohituomea. Löytäisinköhän nyt tähän kuvan siitä?

Löysin. Tuo runkokin on niin upea; sitä tekee mieli koskettaa. Kuva on pilvisenä päivänä otettu. Auringonpaisteessa runko hehkuu kiiltävän kuparisen värisenä.

Niin, istutin siis pienen tuohituomen taimen omaksi pitämyspuukseni.

Seuraavan talven jälkeen eli viime kesänä se ei ollut enää elossa. Voih!

Nyt olen tyytynyt siihen, että ikivanha tammemme saa olla pitämyspuuni, tai se vaahtera, jonka nakkasin tuohituomivainajan istutuskuoppaan. Ja kyllähän minä käyn edelleen tervehtimässä tuota kuvan kaupunkilaistuohituomeakin.

Mutta hei, nyt tiedänkin, pidän paljon yhdestä nuorehkosta harmaalepästä Satavuotiaan pihan laidalla. En osaa selittää miksi pidän. Usein ihailen sen sileää harmaata runkoa. Harmaalepässä on sekä hede- että emikukintoja samassa oksassa. Hedekukinnot ovat noita norkkoja, ja emikukinnot kuivuvat pikkukävyiksi. 

Nimitän nyt pitämyspuukseni tämän harmaalepän. Olenhan sitä hoivaillutkin jo; pari vuotta sitten siistin sen ympärillä olleen pusikon ja muut pienet puunalut. Nyt sillä on tilaa kasvaa ja kukoistaa.

Lapsuudenkotini pihan keskeisellä paikalla seisoi pihlaja; ehkäpä se oli tavallaan meidän perheen pitämyspuu. Lähistöllä oli myös komea kuusi.