Tarinatuokio Tamaran kanssa

Tämänhetkiset kauniit. Syksyn viimeisiä kukkia ja kasveja ihastelen yhtä suurella innolla kuin kevään ensimmäisiäkin.

Pikkuketosen kukintaa vielä tässä.

Ja sitten Tamara, voi sentään!

Tamara on tässä pitkin kesää valitellut, etten huomioi häntä tarpeeksi, ja että valokuvailen vain kaikkea muuta mutten häntä. No, päätin korjata asian ja ajattelin viettää luku- ja keskusteluhetken hänen vierellään. Totta puhuen en aina muista hänen olevankaan tuolla köynnösten keskellä.

Hain itselleni penkin ja lapsuudenaikaisen "Muistoja" -kirjasen. Heti kirjan nähtyään Tamara tuhahti: "Lapsellista! Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista".

No, en lannistunut, vaan päätin lukea Tamaralle ensin tämän värssyn:

"Jos poika sua suutelee,

niin älä anna nuolla.

Näin tautisena aikana

voi suudelmaankin kuolla."

Kylläpä ääni muuttui kellossa; Tamara oikein purskahti iloisena nauramaan, ja hekotteli ja hekotteli, ja tuskin sai sanottua "tämä oli hyvä, tämä oli hitsin hyvä".

Sitten luin äitini minulle kirjoittaman kauniin runosen.

"Anna, kaino, kultatukka.

Isän ilo, äidin riemu.

Anna, kukkain ystävä

kuule niiden kuisketta.

Valkovuokko kuiskaa nä ..."

Tamara keskeytti minut vihaisena. "Tuo on MINUN äidin kirjoittama värssy MINULLE. Minähän se olen kukkain ystävä. Senkin varas, valehtelija!"

Olin ihan äimistynyt; Tamaran äiti? Ja mistä Tamara nyt tuollaista keksii? Mitä ihmettä?

No, päätin antaa olla. Näytin muistokirjastani Tamaralle seuraavan sivun ja kerroin, että tässä on mummini kirjoittama värssy.

"Hah, hah, hassu mummo sinulla. Allekirjoittanut 5.5.55 Joku. Taisi olla humoristinen mummeli."

Huokaisin helpotuksesta. Tamara oli unohtanut äskeisen oudon vihansa. Valitsin seuraavaksi luettavaksi tarkoituksella tietyt pari värssyä. Olin nimittänyt kuullut huhuja, että Tamara haaveilee häistä ja että ehkä jotain vipinää sillä rintamalla jo onkin.

"Onni sulle, onni sille,

jota sinä rakastat,

jonka kanssa maailmalla

yhtä leipää nakerrat."

"Puro pieni solisee ja koski se kovasti pauhaa,

kukahan pappi sinulle sen vihkivirren laulaa!"

No, mitäs ajattelet näistä, kysyin Tamaralta. Ei reaktiota. Toistin kysymykseni. Ei vieläkään mitään. Tamaran kasvoilla oli salaperäinen hymy, silmät olivat kiinni, ja hänen huojumisensa näytti hieman valssin tanssimiselta. En tiennyt mitä tehdä. En olisi tohtinut häiritä selvästi ihan muissa maailmoissa olevaa Tamaraa.

Istuin hiljaa ja odotin. Vähän ajan päästä köynnöspehkon sisältä kuului heleällä pikkutyttömäisellä äänellä: "Urho! Urho, arvaa mitä minun tekisi mieli?"

Auts, tajusin, että nyt ollaan heikoilla jäillä. Tartuin varovasti Tamaran käsivarteen ja kerroin, että minä tässä, ehkä jatketaan lukuhetkeä myöhemmin, lepää nyt. Nousin penkiltäni lähteäkseni pois. Silloin alkoi riipaisevan tuskainen itku. Tamara huusi: "Urho, et saa jättää minua, katso miten kaunis kukkainen morsiushuntukin minulla on! Älä mene!"

Mitä helv ... anteeksi, mitä ihmettä minä nyt voin tehdä, pohdin kauhuissani. Olin saanut teksteilläni Tamaran johonkin hääpsykoosiin.