Lukudiplomin startti onnistui

Edellisessä jutussani kerroin kirjastojen Aikuisten lukudiplomista, ja päätöksestäni ryhtyä sitä tekemään.

Valitsemani ensimmäisen kirjan kohdalla näytti tilanne pahalta. Kompuroin starttiviivalla ja pelkäsin sen romuttavan aikeeni diplomin suhteen. Olin kuvitellut Aura Koiviston Lahottajat -kirjan ihan toisenlaiseksi. Eteeni nousi kynnys; viitsinkö pakottaa itseni lukemaan. Toisaalta tiesin, että aivoille tekee hyvää saada uudenlaisia kokemuksia. 

Ja nyt kun oikein ajattelen maailman nykyisiä tapahtumia, ja sitten zoomaan omaan nojatuoliini ja harmiini tämän kirjan kanssa, niin onhan se ihan karmivan iso ongelma, ja valtavan pelottava tilanne avata uudenlainen kirja. Aivan hurjaa riskinottoa.

No joo. Aika pian kuitenkin otin tuon Koiviston kirjan käteeni, ja käänsin sivut ensimmäisen kappaleen kohdalle ja aloin lukea. Oooh, olikin tekstiä, jonka tyylistä tykkäsin. Innostuin heti ensimmäisillä sivuilla. Olin siis tallannut edessäni olleen kynnyksen maanrakoon. Aura Koivisto irvailee hauskasti monilla asioilla. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että kuoleman jälkeisestä elämästä haaveilevan ihmisen kannattaa kuolla metsässä sellaisessa paikassa, josta ruumista ei löydetä ainakaan vuoteen. Nimittäin silloin ihminen on taas täynnä elämää. Ja lahottaviin sieniin keskittyvässä kirjassa hän tarkoittaa juurikin pääasiassa sienirihmastoja. Että sillä tavalla.

Nyt tunnustan. Ihan omin voimin en tuota kynnystä ylittänyt. Otin viereeni reilusti suklaata siltä varalta, että lukeminen ei innosta ja tarvitsen lisäenergiaa. Tukena oli oikein paikallisen leipomon käsintehtyjä rommipalloja ja Fazerin Sinistä. Kun tilanne menikin paremmin kuin mitä olin uskonut, niin suklaat vein takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa kiperää tilannetta. No? Hah hah, taisit mennä halpaan! En tietenkään vienyt. Suklaan syömiselle löytyy aina hyvä syy. Pitihän sitä juhlia onnistunutta kynnyksen nujertamista!

Koiviston Lahottajat on nyt luettu. Olipa viehättävä lukukokemus. Teksti oli hilpeän hulluttelevaa - kuten takakannen esittely lupasikin. Kirjan lopussa myös selvisi, että sen syntymiselle keskeisessä roolissa on ollut harvinainen aniksentuoksuinen raidantuoksukääpä.

Tuo kääpäkuva on Satavuotiaan alapihalta. Siis omalta pihalta! No, joko arvaat?! Kun etsiskelin raidantuoksukäävän kuvia, niin löysin samanlaisia kuin tuo. Voiko se olla totta?! En ole kyllä aniksentuoksua sen lähistöllä tuntenut. Enkä nyt ihan heti pääse kipaisemaan tuon luokse ja painamaan nenääni tuohon möykkyyn. Mutta jos oletukseni on totta, niin kylläpä lukudiplomista oli yllättävä hyöty. En olisi varmaan muuten ikinä tajunnut omistavani harvinaista kääpälajia. Jestas!

Seuraavan kirjan valitsin aihealueesta "Nyrjähtäneitä tarinoita". Kun on sanonta, että "Olet sitä mitä syöt", niin pitääkö paikkansa myös "Olet sitä mitä luet"? Oli miten oli, se ei pelaa, joka pelkää. Valitsin listasta "Rotukarja" nimisen teoksen, sen on kirjoittanut argentiinalainen Agustina Bazterrica.

Takakannen tekstiä:

Tämänkin kirjan kohdalla minulla ennakkoluuloisella jäykkäaivoisella ihmispololla oli kynnys. Dystopia - EI KIITOS! Olen tähän saakka torpannut kaikki kummalliset dystooppiset kirjat. Nyt tuo kannen kuvan lehmänpää pehmitti minut. Olen päässyt jo hyvään vauhtiin, kirjanmerkkini on sivulla 15. Hyvin sujuu.

Jaaa, tiedä vaikka löytäisin tästä kirjasta vinkin viikonlopun ruuaksi.