Kolme kuvaa: Heinäkuu

Hevonhierakka

Tienvarsilta löytyy hevonhierakoita. Sen nimi kuulostaa vähän kirosanalta; "voihan hevonhierakka!!!", "no jo on hevonhierakka!!!" ja "voi hevonhierakan hevonhierakka!!!". 

Anteeksi! Ei ollut tarkoitus alkaa kiroilemaan, se vain tulla tupsahti jostain.

Lapsuuden leikeissä ei kiroiltu vaan noita riivittiin puurohiutaleiksi, ehkä kaurahiutaleiksi. Oikeanpuoleisen kuvan ruskeammat hiutaleet ovat jo kypsempiä.

Heinänteko

Kuva on otettu vanhan valokuva-albumin sivulta. Siinä seivästämme heinää siskoni kanssa. Kuvan ulkopuolella on muu perhe samassa työssä. Kuvan alle olin tekstannut "Heinäpellolla -78".

Vanhempani olivat maanviljelijöitä. Työ tehtiin ihmis- ja hevosvoimin. Heinänteon aikaan me lapsetkin heräsimme varhain ja menimme pellolle töihin, töitä tehtiin iltaan saakka silloin kun sää oli suotuisa. Pienin lapsista oli ns. tikkupoika tai -tyttö, joka muiden nostellessa heinää seipäille laittoi alimman tikun sekä välitikut paikoilleen. Se oli myös haastavaa, koska piti osata valita oikeankokoinen tikku. Seipään reiät olivat erikokoisia; alimpana oli isompia ja ylin oli pienin reikä. Tikkujen tarkoitushan oli pitää heinät seipäällä ilmavasti, jotta ne kuivuivat paremmin. Seuraavaksi isommat lapset haravoivat. Heinähangoilla ei saanut kaikkia heinänkorsia maasta nosteltua, joten haravoimalla saatiin kaikki heinät talteen. Aikuiset ja vanhimmat lapset sitten seivästivät heinää eli nostelivat heinät seipäille. Isä oli se, joka ensin pystytti seipäät maahan, siinä tarvittiin rautakankea ja voimaa. Hän myös oli päivä tai pari päivää aiemmin niittänyt heinän Poju-nimisen hevosemme vetämällä niittokoneella.

Vaikka työ oli fyysisesti raskasta, emme koskaan valittaneet. Tiesimme, että homma kuuluu jokaiseen kesään, jokaiseen heinäkuuhun ja urakoimme hyvillä mielin.

Meillä oli heinäpeltoja myös neljän kilometrin päässä kotoa. Muistan varhaiset heräämiset ja eväiden teon. Leipää, voita lasipurkkiin ja mehua. Pyöräilimme pellolle aamun viileydessä luonnon vielä tuoksuessa voimakkaasti. Palasimme illalla väsyneinä, ja seuraavana päivänä sama juttu. Mukavia muistoja!

Aimariilla KuvaKirjeitä Karsikonperältä - blogista on melkein samanlainen teksti heinätöistä, mutta meistä kumpikaan ei ole varastanut toiselta, toistemme jutuista tietämättä olimme kirjoitelleet samoja asioita!

Hieman sivuraiteelle hyppään nyt. Lapsuudessani ja nuoruudessani oli kuvausvälineinä vain oikeita kameroita ja niitäkin vain harvoilla. Usein jotain senaikaista kuvaa katsellessa pohdin myös sitä, että kuka kuvan on ottanut? Kenellä oli kamera siihen aikaan? Milloin se on otettu? Miksi se on otettu? Yksikin kuva albumissani on minun selästä, kun olen jossakin päin Suomea maatalousnäyttelyn parkkipaikalla menossa siskon miehen auton takapenkille. Miten mahdollisesti jonkun vierailijan ottama kuva on päätynyt myös minun albumiin? Monesti en pysty muistamaan noita asioita.

Huopaohdake

Huopaohdakeryhmä loistaa kauas metsäaukiolla. Lapsena näitä sanottiin partasutikukiksi.

Humpsahdin näköjään näissä kaikissa kolmessa Hoossa lapsuusaikoihin. Niin se käy. Kun on höpsö melkein vanhus ja heinäkuu 🤣.

Tämä on siis Kristiina K:n ideoima haaste.