Vehmaat näkymät

Rita A blogissaan "Kieltenopen kotiblogi" esittelee välillä hassuja sanoja, hän osaa kiinnittää huomiota niihin ja nähdä sen hassuuden niissä. Olen hänen ansiostaan alkanut myös katselemaan sanoja sillä silmällä. Minusta vehmas -sana on sellainen jännän hassu sana. 

Edellisen tekstini kaunosielu -sana on kauneutensa lisäksi myös jotenkin hassu. En nyt keksi muuta kaunoa kuin kaunokirjallisuus ja kaunokirjoitus. Hutiloiden kirjoittaessa kaunosielu saattaa muuntua kainosieluksi, joka muuten on myös nätti sana. Myös kainosielut ovat viehättäviä ihmisiä. Vahingossa voi kirjoittaa myös kaunasielun kaunosielun sijaan, tai jopa kuonasielun. Huh huh. Pidinkin kielen keskellä suuta kirjoittaessani vastauksia edellisen tekstin kommentteihin.

Näissä kuvissa on sama vehmas näkymä Satavuotiaan yläpihalta. Toinen on kuvattu aamu- ja toinen ilta-auringossa. Voiko sen mistään erottaa kumpi on kumpi, pelkästään kuvien perusteella, jos ei tiedä tämän paikan ilmansuuntia.

Virmajuuret ovat tänä kesänä muuttuneet punaisen sävyisiksi tässä loppukesää kohden mentäessä. Luontoilta -ohjelmassa myös todettiin tämä ilmiö. Jostain syystä niissä on nyt antosyaaneja tavallista enemmän, kerrottiin tuossa ohjelmassa.

Vaikka olen elellyt jo useita vuosia tammivyöhykkeellä, niin en ole vielä tottunut ajattelemaan tammia itsestäänselvyyksinä. Edelleen ihastelen erityisesti kaikenkokoisia tammentaimia, tamminuorukaisia ja tammitaattoja. Pihamme vanha tammi on aarre, ja myös ne kaikki kymmenet pikkuruiset taimet, joita nousee pihanurmikosta oravien piilotettua terhoja sinne. Ja aina pakko kuvata uudestaan ja uudestaan noita tuoreita tammenterhoja.

Tässä taas yhtenä yönä pihareissulla huokailin ihastuksesta tämän näkymän edessä. Kaunis tähtitaivas ja kuunsirppi!