Pikatie vuorelle

Tässä yhteydessä pikatie ei tarkoita sellaista asfaltoitua nelikaistaista autotietä, vaan se tarkoittaa nopeampaa reittiä vuorelle. Nopeampaa verrattuna Vuoritiehen, joka kiertelee matalien ja helpompikulkuisten rinteiden kautta vuoren laelle. Tämän pikatien nimi voisikin olla Köysitie.

Köysitie alkaa tästä, eihän näytä "pikatieltä". Joo, tiedän tiedän, ei näytä edes miltään tieltä tai polulta. Polku kun ei erotu vielä kovin hyvin, vaikka se on siivottu korkeista heinistä ja monenlaisista vesakoista. Merkitsin reitin noilla kullankeltaisilla nauhoilla. 

Sit mennään.

Heti polun alussa kannattaa laskea katse maahan hetkeksi.Siinä on iso lehtiruusuke. Ensi kesänä siinä kukkii piikkiohdake.

Seuraavaksi vasemmalla puolella on pensaskokoinen paatsama.

Mitä ihmettä, sitä on syöty. Viime yön aikana. Osa lehdistä puuttuu ja oksiakin on rouskuteltu. Yhdessä oksassa on valkoinen hämähäkki,

mutta se ei kyllä ole voinut pensasta ahmia. Maassakin on muutama oksan pätkä. Vai niin, peura! Myöhemmin huomaan vähän matkan päässä myös nukkumapaunauman. Toivottavasti sillä on ollut rauhallinen ja hyvinnukuttu yö meidän metsässä. Vatsa täynnä 🤨.

Paatsaman jälkeen vasemmalla on vadelmapensaikkoa. Siitä saanee ensi kesänä kerätä satoa.

Sitten alkaa ensimmäinen nousu, kuvan keskellä näkyy pätkä harmaata köyttä. Sitä tarvitaan kohta.

Vasemmalla oleva kallioseinämä on kiehtova. Se toimii ikäänkuin polun seinänä.

Edessä on kevään myrskyissä katkennut kuusi. Hyödynnämme sitä polttopuuksi myöhemmin; sitä ennen jonossa on muutama muu puu odottamassa sahausta ja kirvestystä.

Me luikahdamme kuusen oikealta puolelta, ja jatkamme matkaa köydestä kiinni pitäen. 

Sitten alkaakin jyrkin osuus tuon toisen köyden avulla. Oranssi köysi näyttää ohuelta, mutta sen murtolujuuden kerrotaan olevan 385 kg, joten eiköhän se kestä. On ainakin tähän asti kestänyt. Siihenkin olen tehnyt solmumöykkyjä, joista on helppo pitää kiinni, kun kiskotaan itseämme ylöspäin.

Stop, stop, stop. Tässä kohtaa piti kertomani, että edessä on tienristeys. Peurojen käyttämä polku tulee ylhäältä, ja meidän reitistä poiketen jatkaa ihan suoraan alas. Siis pystysuoraan alas. Aika hurjapäitä nuo peurat.

Jos pystymme pysähtymään kesken oranssinköydennousun, niin voimme ihailla vasemmalla notkelmaa ja erikoista mäntyä.

Olemme melkein perillä huipulla, mutta sitä ennen huomaamme maassa makaavan keloja.

Nämä korkeimmat kohdat metsästämme säilytämme luonnontilassa. En siis siivoile täällä, niinkuin innostuneena teen alemmissa osissa metsää.

Nyt on tauon paikka ja syömme puolukoita, nam! Niitä riittää kaikille.

Kiertelemme hieman vuoren laella ja näemme mm. pystyssä olevia keloja.

 Istumme hetken penkeillä ja ihailemme maisemaa.

Täällä ihan laella on kaatunut mänty, joka ainakin vielä nojaa toiseen mäntyyn. Ehkä se joku kaunis päivä rojahtaa maahan asti. Ei haittaa.

Mutta miksi sen pitää olla aina joku kaunis päivä, kun jotain voi tapahtua.

Sitten samaa reittiä takaisin alas. Mutta eipä se onnistukaan. Oranssin köyden käyttö onkin estetty.

Metsäsittiäinen on varannut sen omiin tarkoituksiinsa. Saan sen houkuteltua pois kertomalla, että sen kiiltävä sinimusta takki näyttää paremmalta vihreän sammalen päällä. Valkoinen valhe, mutta meidän on päästävä jatkamaan matkaa. Nyt voimme liukua köyden varassa alas. Tässä kohtaa tulee palomiesmäinen fiilis 😁.

Ylhäältäpäin katsottuna huomaan paljon naavaa vanhoissa puissa.

Jos olisin mennyt lähemmäksi kuvaamaan, siitä paremmasta valokuvasta ei olisi mitään hyötyä, koska olisin pudonnut, enkä ainakaan vielä kykenisi kirjoittamaan tätä juttua.

Ja vielä matkan varrella melkein jo alhaalla näemme erikoisen näköisen ... hmm ... ilmeisesti lahottajasienen ympäröimän pikkukepin. Minä ainakaan en ole ennen tuommoistakaan nähnyt.

Sitten olemmekin jo turvallisesti takaisin tasamaalla. 

Tämä oli pikatiereissu vuorelle.

Tämä pikatie, Köysitie on ihan uusi, äskettäin valmistunut. Tai mitä minä passiivi-muotoa käytän. Minä olen sen suunnitellut ja "rakentanut". Isosiskoni on vihkinyt sen käyttöön kiipeämällä sitä pitkin ylös.