Satavuotiaan sylissä

    Olen maalta kotoisin ja elämäni aikana minulla on ollut muutama maapaikka. Nyt asuin pitkään pelkästään kaupungissa kerrostalossa ennen tätä Satavuotiasta. Olen niin onnellinen siitä, että nyt minulla taas on omaa pihamaata ja metsää. Koskaan aiemmin ei ole ollut puroa. Joten - yritä kuulla valtava määrä ylpeyttä äänessäni, kun kerron, että puron varrella kasvaa ja kukkii rentukoita! Myös pikkutalvion kukkia oli eilen nähtävissä. Pystykiurunkannusten keskellä on yksi erivärinen. Voisikohan se olla hento kiurunkannus, jota kerrotaan kasvavan eteläisen Suomen lehtimetsissä, lehdoissa ja puutarhoissa. Kukan väri on purppuranpunainen. Lahossa kannossa on hieno taideteos; ilmeisesti joku nahkajäkälälaji. Jouduimme kaatamaan kaksi isoa koivua, koska ne olivat liian lähellä saunarakennusta. Koivu vetisyydessään on houkutteleva kohde ukkosen salamalle. Jopa sen juurien kautta voi salama sytyttää rakennuksen palamaan. Lisäksi juuret voivat vahingoittaa rakennuksen pohjarakenteita j...

  Taas yllätyin; pihalla on keltavuokkoja ja vielä useammassa kohtaa! Taitaa muuten olla niin, että tässä minun blogissa eniten esiintyvä sana on yllätys sen eri muodoissaan, ainakin tämän ensimmäisen kevään ja kesän ajan. 🙂 Kohtasin myös erään komean koiraan. Vaikka se on yöperhonen, niin siitä kerrotaan, että saattaa lennellä myös päivisin. Tämä yksilö oli kyllä jossain koomassa, koska sain melkein koskettaa sitä eikä se reagoinut mitenkään, piti vain tiukasti kiinni karvaisilla koivillaan pikkupuun tukikepistä. Tässä hän on: kirjokehrääjä!

  Tämä mörrimöykky näyttää ihan just sellaiselta, että jos ojentaisi kättä sitä kohti, ujuttaisi sen liian lähelle, niin yhtäkkiä siitä avautuisi iso suu vinoine hampaineen ja - rousk, rousk - puolet sormista olisi poissa. Se kavereineen istuu tienvieruskallion päällä. Sielläpä saavat istuakin. En tarvitse sitä kohtaa omaan käyttööni. Onneksi! Sillä en haluaisi koskea noihin edes pitkällä tikulla niinkuin sanonta kuuluu. Tai ehkä sittenkin hyvin hyvin pitkällä tikulla. Kuitenkin vähän kiinnostaa, että mitä nuo pitävät sisällään. Eräät muut mörrimöykyt ovat pienempiä ja kovin piileskeleviä. En ole nähnyt niitä ainoatakaan, mutta sain kuvattua niiden kotien salaperäisiä sisäänkäyntejä. Eikä nämä möröt vielä tähän loppuneet. Sitten on vielä kolmas laji. Ne pystyvät muuntautumaan näkymättömiksi, lukuunottamatta niiden partoja. Parrat vaan tuulessa liehuvat, kun ne istuskelevat vanhan koivun oksilla.

  Tämä kasvaa melko avoimella metsäaukiolla valkovuokkojen ja leskenlehtien seurassa. En ollut koskaan ennen nähnyt tuollaista kasvia. Tiedätkö mikä tuo on? Se on kevättaskuruoho! Muitakin kevätkukkia on ilmestynyt leskenlehtien, krookusten ja sinivuokkojen jälkeen; valkovuokkoja, idänsinililjoja ja kevätlinnunsilmiä. Alan pikkuhiljaa käsittää, että tonttimme on yllätysten maa. Mitä tahansa voi putkahtaa mistä tahansa. Tämä on siis ensimmäinen kevät uudessa paikassa ja aluksi näytti siltä, että juuri mitään kukkia ei ole olemassa. Ja se on totta edelleen, että kukkapenkkejä tai -alueita ei ole, mutta viime päivinä olen nähnyt nurmikon tai sammalen seassa siellä sun täällä ainakin vuohenjuuren, kevätesikon, maahumalan ja lupiinin pikkulehtiä. Mitähän vielä tuleekaan?! Tämä on hassun hauskaa ja äärimmäisen kiinnostavaa!

  Ovatko nuo pystykiurunkannukset aina tuon näköisiä; niinkuin eivät oikein tietäisi miten olla, mihin suuntaan vilkutella?

  Tämä hurmaava taideteos löytyy Espoosta Modernin taiteen museosta Emmasta. Katsopa hienoja yksityiskohtia; esimerkiksi tytön oikean käden vieressä on kieloja. Teos sopisi mainiosti minun pihan sammaleisen kiviaidan päälle istumaan 🤣. Samassa museossa seisoskelevat Tapio Wirkkalan linnut: Olin mukana Rakennusperinteen ystävät ry:n retkellä; kävimme myös Reitzin kotimuseossa Helsingin Töölössä. Siellä oli suloinen kukkotaulu, jonka tekijän nimi ei jäänyt mieleeni, pahoittelen. Retkiohjelmassa oli myös tutustuminen Lauttasaaren kartanon puistoon, joka on kunnostettu Bengt Schalinin vuonna 1921 tekemien puutarhasuunnitelmien henkeen. Muotopuutarhassa oli hieno kivetys. Myöhäisen kevään vuoksi kukassa oli ainoastaan kevättähteä. Vielä Reitzin kotimuseon seinältä Albert Edelfeltin maalaus. Puutarhassa saa nauttia ahkeroimalla ja lekottelemalla!

Olin tarkkaillut pihalla muutamia piippoja, joita siis yllätyksekseni ilmestyikin. Sitten touhujen lepotauolla istuskelin ja katselin ympärilleni. Yht'äkkiä näin: Tuvan seinän vieressä nurmikon reunassa oli jotain valkoista. Pongahdin pystyyn ja huudahdin ääneen jotain äärimmäistä hämmästystä ilmaisevaa kirosanan tyyppistä. Tuossa kohtaa ei ollut piippoja aiemmin. Väitän, että nuo olivat muutamassa tunnissa sujahtaneet maan pinnalle ja heti kukat auki! Toisessa paikassa taitaa nousta keltainen kukinto: Sitten vielä muuttoilmoitus: Aivan upouuteen pari tuntia aiemmin puuhun kiinnitettyyn pönttöön on muuttanut sinitiaispariskunta. Parhaillaan on sisustustyöt käynnissä.

Pihan eri tasot yhdistävät portaat olivat jo paljastuneet lumesta, joten ne pääsin haravoimaan. Samoin Karkkila eli etupihan toinen puoli on nyt siivottu. Karkkilaa ympäröi tuija- ja joku muu pensasaita. Keskellä seisoo lipputanko. Vanhasta koivusta vasemmalle on joku kuusilaji, josta en vielä tiedä mikä se on. Se on haaroittunut aika matalalta, sen oksat roikkuvat kuten surukuusilla, mutta se on vain jotain 6-7 metriä korkea, mutta voi olla, että sen latva on joskus katkennut. Sen kävyt ovat pienet ja neulaset litteät.  Haravoidessani toivoin joka vedolla, että jospa juuri nyt paljastuisikin joku piippelo, vaikka ajattelin sen olevan epärealistinen haave. Mutta, mutta, yllätys, YLLÄTYS! Ensin löysin nurmen reunalta pienet piippelot, jotka eivät ehkä ole rikkaruohoa. Sitten vielä yhdestä istutuslaatikosta: Totuus siis kuitenkin on, että ensimmäinen kukkiva kasvi, jonka tiluksilla näin, oli leskenlehti. Kaunis keltainen rykelmähän sekin on! Lisää löytöjä: Hirvenkakkaa. Joku uusi kuk...

  On muuten pitkä tammikuu. Tammikuu on saanut nimensä siitä, että edelliskesän lehdet saattavat olla vielä puussa eli siis nimenomaan tammessa. No, tammikuu jatkuuuuu ... Melkein tammikuulta kyllä vielä näyttääkin; pääasiassa lunta näkyy maassa. Hukkasin mainion valokuvauskohteen. Leikkisä sinitiainen livahti hetken auki olleesta saunan ovesta sisään ja jäi vahingossa sinne lukon taakse. Se katseli ikkunasta ulos ja toinen sinitiainen katseli sitä ulkopuolelta ikkunalaudalla istuen. Se oli niin lämmin ja lystikäs näky, kun he siinä katselivat ihmeissään toisiaan. Olisipa tosiaan kamera ollut käsillä!

Kohta pääsen tarkastamaan pihan lumi- ja kasvitilannetta, sitä odotellessa sisäasiaa. Vanhan, myös tämän Satavuotiaan, talon hirret kertovat paljon sen elinkaaresta. On tehty luukkuja ja lovia jotakin hyödyllistä käyttöä varten. Niitä ei siis kannata "korjata", ne eivät ole vikoja vaan merkkejä eletystä elämästä. On mukava mietiskellä seiniä katsellessa, että miksihän tuossakin keskellä hirsiä on tuollaiset puutapit, mikä niiden käyttötarkoitus on ollut? Aikoinaan hirsien ollessa tuoreita niissä on elänyt myös erilaisia möyrijöitä, jotka pahimmillaan ovat tuhonneet hirsiä sisältä. Hirsien kuivuessa nämä tuholaiset ovat kuolleet, mutta niiden kaivamat reiät jäävät. Jos koloista valuu vielä puujauhoa, niin on syytä ryhtyä suunnittelemaan ... niin mitä sitä kiertelemään ja kaartelemaan ... murhia. Satavuotiaan hirsissä on tainnut olla useampaakin lajia seuraavista puunkaivelijoista: Vaikka sanotaan, että ei nimi miestä eikä ainakaan hyönteistä pahenna, niin silti en haluaisi koh...